Tasan kuukausi on kulunut siitä kun meidän pienet Turkin pippurit saapuivat tähän maailmaan. Kuukausi on sujunut täysin vauvojen ehdoilla, heidän tarpeitaan tyydyttäessä. Päivät ja yöt ovat sekoittuneet keskenään kun joka toinen/kolmas tunti on pienokaisia syötettävä. Onneksi kummankin paino on lähtenyt nousemaan normaalisti ja olivat kuukauden ikäisinä kumpikin kolme kiloa. Pituutta oli jo mahtavat 51 senttiä. Vihdoin olemme voineet käyttää normaaleja vastasyntyneillä tarkoitettuja vaatteita :D Tätä ennen käly oli käynyt ostamassa keskosvauvoille tarkoitettuja vaatteita koska pienokaiset hukkuivat normaalikokoihin :)
Olen itse selvinnyt suhtkoht terveenä. Jouduin pari antibioottikuuria käymään läpi tulehduksen takia, mutta nyt olo on jo kuin entinen. Tietty kuukausien makaaminen niin raskausaikana kun synnytyksen jälkeenkin on jättänyt jälkensä: väsyn todella nopeasti. Pyrin kuitenkin olemaan aktiivinen ja saamaan taas kuntoni ylös. Turkissa lapsivuodeajaksi määritellään 40 päivää synnytyksen jälkeen. Sanonnan mukaan "kehto on auki hautaan synnytyksestä seuraavien 40 päivän ajan". Näiden päivien ajan äiti ei saisi näyttäytyä kodin ulkopuolella, samoin vauvoja ei viedä ulos/vierailulle, eikä vauvoja näytetä vieraille. 40 päivän päästä on ns. kirklama eli 40 päivän päättymisen "juhla" jolloin erilaisten huhaa tapojen mukaan niin vauvalle kun äidillekin tehdään jotain. Yleensä juhlintaan liittyy vauvojen sekä äidin kylvettäminen. Kylvetyksen aikana voidaan veteen lisätä jotain jonka uskotaan auttavan vauvaa tulevaisuudessa. Äiti sitten tällä samalla vedellä pesee itsensä. Jotkut eivät vauvoja pese edes ennen 40 päivän päättymistä. Itse vähän pelottaa mitä anoppi on keksinyt tuoksi juhlaksi. Olen kyllä käynyt jo ulkona monesti, vauvat on kylvetetty ja näytetty vieraille :)
Synnytyksen jälkeen olen ollut huomattavan tunteikas. Välistä itkettää ihan tyhmät asiat, etenkin omiin lapsiin liittyvät. Itkin kun lääkärisetä tutki meidän vauvat, itkin kun heiltä otettiin jalanpohjasta verta sairausseulontaa varten, itkin kun näin telkkarissa pienen vauvan joutuvan heitteille.
Olen pari kertaa ns. "välähtänyt" anopille kun rupesi ärsyttämään anopin puheet ja "opetukset". Vannon että jos vielä kerran kuulen sanat "näin suuremmat sukupolvet meille opetti" tai että "näin meillä tehdään", tulen hulluksi. Kuulema täällä on tapana että vauvan silmään puristetaan sitruunaa jotta silmät olisivat tulevaisuudessa kirkkaat (en todellakaan antanut tehdä), vauvan sängyssä kun vauva otetaan syliin sängystä pitää peitolla peittää vauvan makaama alue (koska niin vain tehdään oli selitys, en ole moksiskaan), vauvoista tai itsestäsi ei saisi koskaan kertoa mitään hyvää toisille koska "paha silmä" voi tehdä pahojaan, kokoajan pitää sanoa Masallah (Allah suojelkoon) kun lapsista puhutaan (anoppi pelkää äärettömästi pahaa silmää, jota vastaan Masallahia käytetään). Kuulema myös synnytyksen jälkeen äidin tulee syödä hirveästi että maitoa tulisi! Tänään anoppi kertoi että mitä enemmän syön sitä paremmassa kunnossa olisin (siis en koskaan väsyisi). Minulla on vielä 10 kiloa raskauden jälkeisiä kiloja päällä, olen jopa pari kiloa saanut lisää. Rintamaitoa on (tätäkään ei saisi anopin mukaan KOSKAAN sanoa, ei edes perheen sisällä) ja voin hyvin. Anoppi ei ole tietenkään tähän tyytyväinen vaan mun pitäisi kokoajan syödä lisää ja lisää, etenkin makeaa jotta "maito olisi makeaa". Just joo, yritä siinä sitten selittää että tärkeämpää on juoda paljon ja syödä monipuolisesti, ei mitään makeaa mössöä (jonka takia sairastuinkin).
Nyt poika heräsi :)
Hyvää joulunaikaa ja antoisaa uutta vuotta 2010 jokaiselle lukijalleni! Toivon mukaan uusi vuosi tuo mukanaan teille kaikille onnea, rakkautta, rahaa ja terveyttä :)
Reilusti yli kolmekymppiset vanhemmat ja kaksi ekaluokkalaista monikulttuurisessa kodissa Turkin rannikolla. Ei turisteja vaan aitoa turkkilais-suomalaista elämää Mersinissä. Since 2005.
lauantai 26. joulukuuta 2009
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Sisko ja sen veli saapuivat :)
25.11.2009 klo 18.10 ja 18.13 pieni prinsessa ja pieni prinssi saapuivat raskausviikolla 35+2 keisarinleikkauksella maailmaan. 3 minuutin erolla isosiskon roolin otti siis tyttö, hyvä näin. Girl power :) Tyttö painoi 2500 grammaa ja poika 2300 grammaa. Kokoeroa siis oli hiukan ja on edelleenkin, mutta poika on osoittautunut sisupakkaukseksi ja syö nyt enemmän kuin siskonsa :)
Synnytykseen johtaneesta matkasta:
Viime tiistaina lääkäri oli määrännyt meidät tarkkaan ultraääneen sairaalaan. Samalla matkalla mitattiin myös supistukset. Ultraäänessä kaikki oli ok, mutta supistukset olivat selvästi lisääntyneet. Vasta myöhään illalla pääsimme kotiin ja lääkärimme kutsui meidät heti seuraavana aamuna juttusille. Jotenkin sisälläni tiesin että en selviäisi enää yhdessä kasassa uhrijuhlan (Kurban bayram, 27-30 marraskuuta) yli. Lääkärimme oli suunnitellut että viimeistään 1. joulukuuta keisarinleikkaus tehtäisiin. Yöt olivat vaikeita, supistuksia tunsin ympäri vuorokauden sekä selkäkipuakin alkoi olla jo.
Keskiviikkoaamuna lähdimme heti aamupalan jälkeen taas lääkärin juttusille. Lääkärin mukaan viimeisimpien testitulosten perusteella tänään olisi parhain päivä tuoda lapset maailmaan. Olin jo saanut tupla-annoksen vauvojen keuhkoja kehittävää kortisonia raskausviikoilla 31 ja 32 joten lääkäri oli hyvin toiveikas että lapset olisivat jo hyvässä kunnossa. Nopean keskustelun aikana sovimme mitä tehtäisiin jos lapset kuitenkin tarvitsisivat tehohoitoa. Lääkäri määräsi meidät heti sairaalaan valmistelemaan ja illalla keisarinleikkaus tehtäisiin kun hänen poliklinikka vuoronsa päättyisi.
Keisarinleikkaus tehtiin spinaalipuudutuksessa, vaikkakin olisin halunnut täyden nukutuksen. Lääkärin mukaan minun ja lasten parhaimmaksi olisi kuitenkin spinaalipuudutus, joten luotin lääkärini valintaan. Hän sanoi että ei ole koskaan nähnyt niin rauhallista raskaanaolevaa kuin minä joten mitään pelättävää ei ole :) Spinaalipuudutuksen ansiosta myös mieheni pääsi mukaan synnytykseen ja näki livenä lapsiensa syntymän. Kumpikin lapsista parkaisivat voimakkaasti heti synnyttyään ja heidän itkunsa täytti koko huoneen. Hoitajat hihkuivat että nämähän ovat kummatkin vaaleahiuksisia :) Lastenlääkäri tarkasti heidän kuntonsa ja teki arvion mitä tehdä. Keskoshoitoa ei tarvittu, ainoastaan ne lähtisivät tarkkailtaviksi pieneksi hetkeksi keskososastolle, siksi aikaa kunnes minut vietäisiin huoneeseen. Koko leikkaus meni tosi hyvin, koko hoitotiimi lääkäreineen (oma lääkärini sekä lastenlääkäri) pitivät huolen että leikkaussalissa oli hauskaa ja viihtyisää. Koko leikkaus oli ohi 30 minuutissa ja pääsin heti toipumaan huoneeseemme. Tietysti alaraajoja en tuntenut moneen tuntiin leikkauksen jälkeen mutta se myös tarkoitti ettei kipuakaan ollut ja pääsin nauttimaan vauveleista :)
Ekana yönä ei paljon tullut nukuttua sairaalassa. Hoitajien avulle koetettiin saada lapsia imemään mutta se ei oikein hyvin onnistunut, olivat vielä niin pieniä. Heitä sitten ruiskulla ja tuttipulloilla imetimme ekojen tuntien ajan. Yöllä minut myös pakotettiin ylös sängystä kävelemään ja voi että kun se teki kipeää. Yön aikana kävelin niin paljon kuin mahdollista, sillä se nopeuttaa toipumista. Täällä Turkissa on tapana että kun äidin suolisto on lähtenyt taas toimimaan on hän valmis lähtemään kotiin. Meidän kotiutus tapahtui seuraavana päivänä illansuussa kun olimme saaneet kaikki verikokeet yms. annettua.
Siitä lähtien anoppi ja käly pitävät huolen kodin pyörityksestä sekä ovat apuna lastenhoidossa, kun minä vaan makoilen ja yritän parantua leikkauksesta. Lapset syövät ja nukkuvat suurimman osan päivästä. He siinä välissä myös yrittävät tutustua meihin ja me niihin. Aivan ihanaa aikaa, vaikkakin raskasta. Lapsista poika muistuttaa isäänsä, tyttö äitiä. Meille täyden kympin vauvat ja olemme onnemme kukkuloilla :)
Synnytykseen johtaneesta matkasta:
Viime tiistaina lääkäri oli määrännyt meidät tarkkaan ultraääneen sairaalaan. Samalla matkalla mitattiin myös supistukset. Ultraäänessä kaikki oli ok, mutta supistukset olivat selvästi lisääntyneet. Vasta myöhään illalla pääsimme kotiin ja lääkärimme kutsui meidät heti seuraavana aamuna juttusille. Jotenkin sisälläni tiesin että en selviäisi enää yhdessä kasassa uhrijuhlan (Kurban bayram, 27-30 marraskuuta) yli. Lääkärimme oli suunnitellut että viimeistään 1. joulukuuta keisarinleikkaus tehtäisiin. Yöt olivat vaikeita, supistuksia tunsin ympäri vuorokauden sekä selkäkipuakin alkoi olla jo.
Keskiviikkoaamuna lähdimme heti aamupalan jälkeen taas lääkärin juttusille. Lääkärin mukaan viimeisimpien testitulosten perusteella tänään olisi parhain päivä tuoda lapset maailmaan. Olin jo saanut tupla-annoksen vauvojen keuhkoja kehittävää kortisonia raskausviikoilla 31 ja 32 joten lääkäri oli hyvin toiveikas että lapset olisivat jo hyvässä kunnossa. Nopean keskustelun aikana sovimme mitä tehtäisiin jos lapset kuitenkin tarvitsisivat tehohoitoa. Lääkäri määräsi meidät heti sairaalaan valmistelemaan ja illalla keisarinleikkaus tehtäisiin kun hänen poliklinikka vuoronsa päättyisi.
Keisarinleikkaus tehtiin spinaalipuudutuksessa, vaikkakin olisin halunnut täyden nukutuksen. Lääkärin mukaan minun ja lasten parhaimmaksi olisi kuitenkin spinaalipuudutus, joten luotin lääkärini valintaan. Hän sanoi että ei ole koskaan nähnyt niin rauhallista raskaanaolevaa kuin minä joten mitään pelättävää ei ole :) Spinaalipuudutuksen ansiosta myös mieheni pääsi mukaan synnytykseen ja näki livenä lapsiensa syntymän. Kumpikin lapsista parkaisivat voimakkaasti heti synnyttyään ja heidän itkunsa täytti koko huoneen. Hoitajat hihkuivat että nämähän ovat kummatkin vaaleahiuksisia :) Lastenlääkäri tarkasti heidän kuntonsa ja teki arvion mitä tehdä. Keskoshoitoa ei tarvittu, ainoastaan ne lähtisivät tarkkailtaviksi pieneksi hetkeksi keskososastolle, siksi aikaa kunnes minut vietäisiin huoneeseen. Koko leikkaus meni tosi hyvin, koko hoitotiimi lääkäreineen (oma lääkärini sekä lastenlääkäri) pitivät huolen että leikkaussalissa oli hauskaa ja viihtyisää. Koko leikkaus oli ohi 30 minuutissa ja pääsin heti toipumaan huoneeseemme. Tietysti alaraajoja en tuntenut moneen tuntiin leikkauksen jälkeen mutta se myös tarkoitti ettei kipuakaan ollut ja pääsin nauttimaan vauveleista :)
Ekana yönä ei paljon tullut nukuttua sairaalassa. Hoitajien avulle koetettiin saada lapsia imemään mutta se ei oikein hyvin onnistunut, olivat vielä niin pieniä. Heitä sitten ruiskulla ja tuttipulloilla imetimme ekojen tuntien ajan. Yöllä minut myös pakotettiin ylös sängystä kävelemään ja voi että kun se teki kipeää. Yön aikana kävelin niin paljon kuin mahdollista, sillä se nopeuttaa toipumista. Täällä Turkissa on tapana että kun äidin suolisto on lähtenyt taas toimimaan on hän valmis lähtemään kotiin. Meidän kotiutus tapahtui seuraavana päivänä illansuussa kun olimme saaneet kaikki verikokeet yms. annettua.
Siitä lähtien anoppi ja käly pitävät huolen kodin pyörityksestä sekä ovat apuna lastenhoidossa, kun minä vaan makoilen ja yritän parantua leikkauksesta. Lapset syövät ja nukkuvat suurimman osan päivästä. He siinä välissä myös yrittävät tutustua meihin ja me niihin. Aivan ihanaa aikaa, vaikkakin raskasta. Lapsista poika muistuttaa isäänsä, tyttö äitiä. Meille täyden kympin vauvat ja olemme onnemme kukkuloilla :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)